Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on pyörinyt mielessäni lähes lakkaamatta nyt muutaman päivän. Aihe liittyy aikaisempaan, itseasiassa ensimmäiseen kirjoitukseeni, jonka jakaakseni ylipäätään perustin koko blogin. Kirjoitus olikin ainoa, jonka kirjoitin, ennen kuin otin taas vuotta myöhemmin näppäimistön haltuun, jotta sain pidettyä ystäviäni ajantasalla silloisen kiertueeni aikana. Sittemmin tänne onkin tullut rustailtua harvakseltaan kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää....Lähinnä sitä jälkimmäistä, muutamia kirjoituksia lukuunottamatta :)
Tämän aiheen koin kuitenkin liittyvän osittain siihen ensimmäiseen, luetuimpaan tekstiini, johon tulee edelleenkin lukuisia lukukertoja joka päivä.
Teksti on hyvin henkilökohtainen, mutta kuten lukijani ovat varmasti huomanneet, minulla ei ole juurikaan suodattimia avautuessani elämästäni :D
Let's move on...
Kuten aikaisemmassa PCOS:sta kertovassa tekstissäni kerroin, olen henkisesti sujut sen kanssa, että tulisin elämään ilman lapsia, vaikka se aluksi hiukan hämmensikin. En ole varma pitääkö tämä yksinkertaisuudessaan täysin paikkaansa, vai olenko tuudittautunut ajatukseen sillä, että minun ei esimerkiksi tarvitse enää pelätä raskautta ja itse synnytystä, kun kerta elimistöni ei siihen tilaan minua kykene ajamaan. En tiedä, uskottelenko vain itselleni sen olevan täysin ok vakuuttelemalla itseäni asioilla, joita jotkut perheelliset kokee "huonoiksi puoliksi". Esimeriksi oman ajan puute, aika parisuhteelle, talous, huoli, jne... Minulla kun on tapana etsiä kaikesta mahdollisimman paljon positiivisia puolia.
Olen yrittänyt testata äidiksi tulemisen halua esimerkiksi adoptio-ajatuksella. Lasten hankinnassa minua on aina kiehtonut se, että se on osa minua. Haluan nähdä onko lapsella esimerkiksi minun silmäni, sormeni tai ruumiinrakenteeni, ja mitä piirteitä lapsi on saanut isältään. Ajatusleikki adoptiolla on siitä hyvä mittari, että tämä minulle tärkeä 'ominaisuus' (jos sitä siksi voi sanoa) puuttuu kokonaan. Pakko myöntää, että adoptio ei minua tarpeeksi houkuta, jotta vakuuttuisin haluavani lapsia. Vai onko se jonkinlaista pinnallisuutta tai itsekkyyttä, tai ehkä ahneutta, jos haluan vain nähdä itseni lapsessa? Vai onko se normaalia? Kyllähän valtaosa omia lapsia haluaa, joten ehkä turhaan yritän tehdä itsestäni minkään sortin syntipukkia. Toki olen vasta (vasta ja vasta) 24, ja "testini" tulos voi vain johtua siitä, ettei minulla ole vauvakuumetta vielä. Tai siitä, että minulla on ollut todella iso jano jo vuosia päästä eteenpäin työelämässä ja luoda uraa ja laajentaa suhteita sillä saralla, joten se on elämäni prioriteetti numero yksi juuri nyt. Minulla ei siis olisi aikaa lapselle, ainakaan toistaiseksi. Toki pakkaa sekoitettaisiin uudelleen tilanteessa vahinkoraskaus, mutta sitähän minun kohdallani ei ilman seitsemättä ihmettä pääse tapahtumaan.
Toisaalta haluan uskoa tuntemuksiini, ja tyytyä siihen, että minulle ei ole lapsia tarkoitettu suotavaksi, mutta toisaalta mietin, että kyllähän minä tahdoin sillon joskus. Niin paljon kuin raskautta ja synnytystä kammoksuinkin, niin odotin ajan tulevan, kun minusta tulee äiti. Silloin asuin vielä Leppävirralla, olin 16-vuotias ja elämässäni ei ollut mitään merkitystä tai kumppania, joten olen myös miettinyt mahdollisuutta, että ns. vauvakuumeeni olikin vain oman merkityksen etsiskelyä. Olisi jotain, miksi tietäisi olevansa merkityksellinen ja jonkun tarvitsevan minua. Silloin tunne oli kuitenkin muistaakseni vahva, joten välillä mietin, kuuluuko minun todella elää elämäni lapsettomana?
Entäpä toinen osapuoli? Se, joka haluaa tulla isäksi ja vuosien päästä lapsiaan käymään kylässä. Vaikka tiedossa on, ettei sitä mahdollisuutta todennäköisesti ole, silti asia nousee eri yhteyksissä esille tuon tuostakin. "Mites tämä sitten jos on lapsia? Miten se tai tämä toimii jos olisi lapsia?" Jokainen kerta muistutan, että minusta tuskin lapsia saadaan ikinä tulemaan. Enää en kuitenkaan pelkää menettäväni kaikkea lapsettomuuteni takia. Tai siis parisuhdettani. Olen saanut vastauksen, että lapsia tulee VAIN minun kanssani, tai ei ollenkaan. En ole siis joutumassa roskapönttöön :)
Tästä keskustellessamme ystäväni kanssa, hän heitti ilmoille sijaissynnytyksen. Samassa tunsin jotain todella voimakasta. Pysähdyin totaalisesti ja sitten alkoi loputon tiedon lypsäminen. Olenhan toki kuullut joskus "koeputkilapsista", mutta en ole sen kummemmin ottanut selvää, mistä siinä on oikein kysymys. Ystäväni kertoi minulle miten homma toimii ja minulle tuli jotenkin voimaantunut olo. Olin innoissani. Tuli tunne, että voiko kaikki asiat tosiaan järjestyä näin hyvin? Voiko tämäkin "onnettomuus" kääntyä lottovoitoksi? Kaikki raskauteen liittyvä on minulle siis TODELLA pelottava ajatus ja itkinkin äidilleni jo 5-vuotiaana, etten selviä synnytyksestä. Luulin siis, että se oli itsestäänselvyys, että naiset tekee lapsia. Voisiko kaikki todella olla mahdollista, että saisin oman biologisen lapsen omista ja lapsen isän geeneistä (ylipäätään, että se olisi mahdollista) ja ilman, että minun tarvitsee uhrautua lapsettomuushoitoihin ja riskeerata mielenterveyteni hormoniviidakossa, tai kärsiä siitä fyysisesti? Tiedän, ettei sijaissynnyttäminenkään toimi sormia napsauttamalla, ennenkuin oikea synnyttäjä löytyisi, tai muut asiat olisivat kunnossa. Ottaen huomioon, että äidilläni ei ole enää kohtua, eikä minulla ole siskoja, ja muiden käyttäminen tähän on Suomessa laitonta. Silti minussa heräsi toivon kipinä.
Vaikka minut satuttaisiin saamaan raskaaksi jollain lapsettomuushoidolla, niin keskenmeno on ennemmin sääntö kuin poikkeus tällä monirakkulaisuuslevelillä. Ottaen huomioon lapsettomuushoitojen haittapuolet, riskit ja kustannukset, en lähtisi kovin helposti käymään sitä rumbaa turhaan. Siksi olenkin jo asennoitunut elämään lapsettomana koko elämäni.
Hassua, että sijaissynnytys on tehty laittomaksi. Tällaisissa tapauksissa olisi mielestäni oikeutettua ottaa ko. mahdollisuus käytäntöön, tai jos luonto ei ole esimerkiksi suonut naiselle kohtua. Luin keskustelupalstoja aiheen tiimoilta ja siellä oli joitakin kirjoittajia, jotka olisivat olleet halukkaita auttamaan sijaissynnyttäjinä. Joillakin oli esimerkiksi jo oma lapsiluku täynnä, mutta halusivat vain olla vielä raskaana. Ja kyllähän maailmassa on kaikentyyppistä auttamista ja hyväntekeväisyyttä. Toki tästä auttamisesta saisi vielä palkkaakin.
Keskustelupalstat aiheesta osasivat kertoa, että Jenkeissä sijaissynnytys on mahdollista kaikille sitä haluaville, ja sijaissynnyttäjän palkka oli 30 000 hujakoilla. Virossa tämä on kuulemma myöskin sallittua, paitsi silloin biologisen vanhempien täytyisi adoptoida lapsi omakseen, sillä lapsen synnyttänyt nainen katsotaan lapsen äidiksi, geeneistä huolimatta.
Kieltämättä huomaan ajatusteni muuttuneen sen jälkeen, kun kuulin sijaissynnytyksestä. En tiedä, voisiko sitä varovaisesti vauvakuumeeksikin kutsua? Näin keikalla paljon, paljon vauveleita ja lapsia, ja huomasin katsovani niitä aivan eri silmällä kuin aikaisemmin. Samalla silmällä, millä katselin heitä joskus. Joskus, ennenkuin sain tietää sairaudestani. Minulla on ollut todella voimakas kissakuume kaikki nämä vuodet, jotka olen ollut tietoinen PCOS:stani. En tiedä, onko äidillinen viettini suuntautunut kissakuumeeseen, vai onko minulla vain aidosti voimakas halu omistaa taas (kissa)vauva.
Minulla on monesti voimakkaita fiiliksiä ja tuntemuksia joistakin asioista, ja säikähdin niitä joskus itsekin. Olen monesti aavistanut jotain, mistä minulla ei ole ollut pienintäkään vihjettä, ja olen ihmetellyt, että mistä IHMEESTÄ minä tämän tiesin? Näitä tapauksia on useita.
En ole ikinä nähnyt saavani lapsia tai kokenut, että olisin raskaana ja synnyttäisin. Silti olen nähnyt aina itseni äitinä.
Onko tämä se, mitä minulle tulee tapahtumaan?
Jos sinulla on tietoutta aiheesta ja haluat jakaa sen kanssani, minuun voi olla yhteydessä sähköpostitse: viivi_91@hotmail.com, tai linkkaa alle!
Kuulen mielelläni myös kokemuksia prosessin läpikäyneiltä omista sijaissynnytystarinoistanne!
Maailma on ihmeellinen paikka!
